Surusta

Muutaman viime vuoden aikana olen lukenut tai saanut kuulla useamman tutun nuoren kuolemasta. Osa heistä oli tullut tutuksi työn kautta, osan tunsin vain nimeltä. Osa päätti elämänsä oman käden kautta, osa menehtyi sairastettuaan lyhyen aikaa. Viimeksi eilen luin lehdestä yhden tuntemani nuoren aikuisen kuolinilmoituksen, joka pysähdytti.

Tällaisten kuolemantapausten yhteydessä tulee pohtineeksi elämää ja sitä, mikä näiden nuorten kohdalla jäi toteutumatta. Kaikki omat tulevaisuuden haaveet sekä vanhempien ja ystävien toiveet  päättyivät surujuhlaan.

Vanhempien, sukulaisten ja ystävien surun taakka on raskas. Kuolema hiljentää meidät ja loputtomat miksi-kysymykset täyttävät mielen. Vastauksia ei kuulu. Eilen pyhäinpäivänä muistelimme poisnukkuneita omaisiamme. Ehkä veimme kynttilän haudalle tai sytytimme kynttilän kotona. Minusta tämä tapa on kaunis.

Jäin ennen kaikkea nuorten kohdalla pohtimaan sitä, voisimmeko helpottaa nuoren tietä aikuistumiseen. Nuoriin kohdistuu sellaisia osaamiseen ja onnistumiseen liittyviä paineita, jotka ovat osalle liian vaativia. Vaatimusten ja odotusten sijaan voisimme tarjota sallivaa hyväksyntää, kritiikin ja moitteen sijaan kiitosta. Jokaisen pitää saada kokea olevansa hyväksytty omana itsenään.

Nuorten maailma on mustavalkoinen. Siinä, missä aikuinen löytää omiin vaikeuksiinsa useita ratkaisuja, nuorelle niitä on tarjolla joko yksi tai ei yhtään. Juuri tähän kohtaan saattaisi aikuinen tuoda uutta näkökulmaa tai valoa. Toivon myös, että nuoret pääsisivät entistä helpommin keskustelemaan asioistaan psykologista asiantuntemusta edustavan tahon kanssa.

Kaikki me surun kokeneet tiedämme surun ajan mittaan muuttavan luonnettaan, mutta kokonaan suru ei meitä jätä. Taakkamme kevenee, kun saamme tukea toinen toisiltamme. Myötäeläminen on tärkeää.