Jaetaanko tasan?

Muistan, miten lapsena kaikki saamamme herkut jaettiin tasan. Oli sitten kyse suklaalevystä, banaanista tai vaikkapa jäätelöstä. Ihan viivoittimella tai mittanauhalla tarkistettiin, että jokainen sai saman verran. Tasatuloksen selvittyä saattoi tyytyväisenä keskittyä herkkuhetkeen. Ei tullut kysymykseenkään, että joku olisi yrittänyt vilpillisesti anastaa itselleen muita suuremman palan.

Tätä samaa tasajakoperiaatetta vanhempamme käyttivät myös muihin hankintoihimme. Jos toinen sai uudet kengät, toinen sai uuden takin. Kaikki hankinnat myös harkittiin tarkoin. En silti muista, että puutetta olisi ollut mistään. - Tasajakomalli toimi myös laajemmin. Jos jollakulla naapurustossa oli puutetta jostain, niin häntä autettiin ainakin pahimman yli. 

Jakamisen periaatteen kasvatuksen saaneena on välillä vaikea ymmärtää ihmisen ahneutta ja itsekkyyttä. Olen pohtinut tätä seuratessani keskustelua kansanedustajien sopeutumiseläkkeistä, piispan rahankäytöstä, johtajien suurista palkoista ja toisaalta työttömien aktivointimallista ja kiky-sopimuksen kuntatyöntekijöiden lomarahaleikkauksista. Miten voi vaatia toisia luopumaan osasta palkkaa tai etuja, jos ei ole itse valmis samaan? Tai toimii päinvastoin kuin puhuu?

Sivistysvaltioon kuuluu oikeudenmukaisuus ja kohtuus, mutta niiden tilalle pyrkivät ahneus ja itsekkyys. Ahneus on niin voimakas sana, että tuntuu arveluttavalta käyttää sitä. Itsekkyys äärimmilleen vietynä kuuluu samaan kategoriaan. Silti nuo sanat minusta kuvaavat sitä kehitystä, joka yhteiskunnassamme tapahtuu. En osaa kehitystä muuten selittää. 

Tulee mieleen edesmennyt isäni, joka käytti koko aikuisikänsä kuulolaitetta. Kerran paikallisen seurakunnan työntekijä kehotti ikääntynyttä isääni hakemaan avustusta uuden kuulolaitteen hankintaan ja muuhun huoltoon. Tokaisi vielä, ettei se ole synti. Tähän isäni vastasi:" Onko synti olla hakematta?" Isäni oli sitä mieltä, että kuulolaiterahat käyttäköön se, jolla on enemmän tarvetta avustukseen. Keskustelu oli käyty eikä asiaan enää palattu. 

Isäni oli vanhan kansan ihminen, jolle oli tärkeää tulla toimeen omillaan. Nykyään ajateltaisiin, että hän toimi tyhmästi. Ajatella, olisi saanut mahdollisesti ilmaisen kuulolaitteen, mutta kieltäytyi. Asenteissamme on tapahtunut iso muutos muutaman vuosikymmenen aikana. 

Olisiko aika antaa ns. pehmeille arvoille enemmän sijaa elämässämme ja yhteiskunnassamme?