Käyttämättömät taitomme
Katselin tänään Ammuu-tv:n lähetystä, jossa seurattiin lehmien laskemista kesälaitumille Helsingin Viikissä. Vielä muutama vuosikymmen sitten tällainen tapahtuma tuskin olisi koonnut satoja ihmisiä aidan vierelle ihmettelemään ja ihastelemaan. Ajat ja tavat muuttuvat.
Lehmistä tulee mieleeni oma käyttämätön taitoni. Vietimme kesät maalla, jossa äidilläni oli tapana pitää ns. kesälehmää aina 60-luvun lopulle asti. Tämä kesälehmä ei ollut tavallinen lehmä, ei. Sen (tai pitäisi varmaan tässä tapauksessa sanoa hänen) sukujuuret olivat isovanhempieni omistamassa karjassa, josta äitini oli päättänyt tämän yksilön pitää itsellään. Jokaisella lehmällä oli oma nimi ilman mitään EU:n tuomia määräyksiä siitä, millä kirjaimella minäkin vuonna syntyvä nautaeläin nimetään.
Meidän perheelle lehmä merkitsi samaa kuin Pohjankukka. Nimi antaa hieman väärän kuvan lehmämme luonteesta. Voisi kuvitella sen olleen lauhkea, kiltti ja hyvätapainen. Sen sijaan opimme tuntemaan Pohjankukan oikut ja jääräpäiset tempaukset. Kaunis se oli. Pohjankukka tai lyhennettynä Kukka vietti päivät kytkettynä läheisillä niityillä, yöt omassa karsinassaan tallissa (se oli navettaa pienempi ja riittävä yhdelle lehmälle). Ainoana lehmänä Kukka sai kaikkien jakamattoman huomion. Silitysten määrässä Kukka oli varmasti kylämme ykkönen.
Pohjankukka tuotti pihapiiriimme kuuluville sekä maidon että kerman. Äitini sai lisäksi pientä tuloa laittamalla ylimääräisen maidon meijeriin. Kai tämä kaikki korvasi Pohjankukan karkaamiset, orvokkien syönnit ja kukkapenkkien tallaamiset.
Kerran vanhempani päättivät lähteä viikoksi kiertämään Suomea upouudella autollamme. Esteeksi oli tulla Pohjankukan maidontuotanto. Tätini kieltäytyi lypsämästä noin itsepäistä ja arvaamatonta otusta. Katsoin hetkeni koittaneen. Olin hieman toisella kymmenellä, kun opettelin lypsämään käsin. Alku oli hankala, sillä ensin piti saavuttaa Pohjankukan luottamus. Sillä oli tapana nostella jalkojaan, joskus jopa lypsyämpäriin!
Viikolle olivat tunnusomaisia aikaiset herätykset, maidon käsittelyt ja ennen kaikkea Pohjankukan hyvinvoinnista huolehtiminen. Kaikki sujui kommelluksitta. Olin ylpeä uudesta lypsy- ja lehmänkäsittelytaidostani.
Lypsytaitoni sai myöhemmin vain ajoittaista jatkoa. Uskon, että taito on tallella.
Kuulutko niihin, joilla on jokin käyttämätön taito?
Lehmistä tulee mieleeni oma käyttämätön taitoni. Vietimme kesät maalla, jossa äidilläni oli tapana pitää ns. kesälehmää aina 60-luvun lopulle asti. Tämä kesälehmä ei ollut tavallinen lehmä, ei. Sen (tai pitäisi varmaan tässä tapauksessa sanoa hänen) sukujuuret olivat isovanhempieni omistamassa karjassa, josta äitini oli päättänyt tämän yksilön pitää itsellään. Jokaisella lehmällä oli oma nimi ilman mitään EU:n tuomia määräyksiä siitä, millä kirjaimella minäkin vuonna syntyvä nautaeläin nimetään.
Meidän perheelle lehmä merkitsi samaa kuin Pohjankukka. Nimi antaa hieman väärän kuvan lehmämme luonteesta. Voisi kuvitella sen olleen lauhkea, kiltti ja hyvätapainen. Sen sijaan opimme tuntemaan Pohjankukan oikut ja jääräpäiset tempaukset. Kaunis se oli. Pohjankukka tai lyhennettynä Kukka vietti päivät kytkettynä läheisillä niityillä, yöt omassa karsinassaan tallissa (se oli navettaa pienempi ja riittävä yhdelle lehmälle). Ainoana lehmänä Kukka sai kaikkien jakamattoman huomion. Silitysten määrässä Kukka oli varmasti kylämme ykkönen.
Pohjankukka tuotti pihapiiriimme kuuluville sekä maidon että kerman. Äitini sai lisäksi pientä tuloa laittamalla ylimääräisen maidon meijeriin. Kai tämä kaikki korvasi Pohjankukan karkaamiset, orvokkien syönnit ja kukkapenkkien tallaamiset.
Kerran vanhempani päättivät lähteä viikoksi kiertämään Suomea upouudella autollamme. Esteeksi oli tulla Pohjankukan maidontuotanto. Tätini kieltäytyi lypsämästä noin itsepäistä ja arvaamatonta otusta. Katsoin hetkeni koittaneen. Olin hieman toisella kymmenellä, kun opettelin lypsämään käsin. Alku oli hankala, sillä ensin piti saavuttaa Pohjankukan luottamus. Sillä oli tapana nostella jalkojaan, joskus jopa lypsyämpäriin!
Viikolle olivat tunnusomaisia aikaiset herätykset, maidon käsittelyt ja ennen kaikkea Pohjankukan hyvinvoinnista huolehtiminen. Kaikki sujui kommelluksitta. Olin ylpeä uudesta lypsy- ja lehmänkäsittelytaidostani.
Lypsytaitoni sai myöhemmin vain ajoittaista jatkoa. Uskon, että taito on tallella.
Kuulutko niihin, joilla on jokin käyttämätön taito?
Kommentit
Lähetä kommentti