Meänkielelä

Miepä kiriotan tällä kertaa meänkielelä niinkö näytheeksi. Virhheitä varhmaan tullee, mutta koriakkaa tet, jokka paremmin ossaatta meänkieltä. Mie pyyän jo etukätheen antheeksi.

Mie muistan ko minun äiti kerto jutun isän mummosta. Se oli huumori-ihimisiä. Joku oli siltä vasiten kysyny, että mitenkä tet voitta. Siihen mummo oli vastannu omhaan tyyhliinsä, että siinähän se mennee, roikkuu ko hantuuki naulasa. Se vain kertoo kaiken olheellisen mummon tilantheesta.

Tämmösiä pieniä kertomuksia meilä kaikila on. Se on sitä, mitä nykyhhään sanothan kulttuuriperinnöksi. Meän pitäs olla siitä ylypihhäitä, mutta ei kuitenkhaan sais ylypistyä. Tiiä miten sitäki pystyy olehmaan!

Tuo kulttuuriperintö onki metka juttu. Meänki suku on asunu samala paikala ainaki viissattaa vuotta. Net rakennuksetki on reiphaasti yli sata vuotta vanhoja. Niitten seinilä sitä riittäs eppäilemättä kerrottavvaa. Omasa dna:sa met jokhainen kannama entisajan sukulaisten perintöä mukanama. Ja meitähän alethan kloonaahmaanki josaki vaiheesa. Emmie vain haluais ittiäni kloonattavan. Vaikka parannettu painoshan minusta tietenki tulis mutta silti.

Olen mie vain sitä mieltä, että jokhaisen pittää tietää, mistä se on kotosin ja misä sen juuret on. Jos vain mahollista. Meän on hyvä tuntia juurema niin yksilöinä ko kansanaki.

Vaikka tet saatatta näitten juttujen perustheela aatella, että tuo ihiminen se vasta pöliä on ko se niin innosthunheesti siitä murtheestansa kiriottaa. Mie piän kielistä ja kansainvälisyyestä. Niistäki mie olen kiriottanu tähän minun plokhiin.

Mie luulen, että tämä juttu jää minun viimiseksi murtheela kiriottamaksi. Ei se ole niin heleppoa ko luulis.

Mie toivon että tet saatta selevää tästä tarinasta. Mie en ole koskhaan ennen kiriottanu murtheela.

Mie toivotan hyvvää kevhään ootusta ihan jokhaisele!