Ihmisen viimeinen matka

 Milloin olet viimeksi ollut hautajaisissa? 

Saatoin viime viikolla hyvän ystäväni hänen viimeiselle matkalleen.

Siunaustilaisuus oli kauniissa kappelissa, jonka ikkunoista näkyi vihreää metsää ja sinistä, ehkä hieman pilvistä, taivasta. Näkymä oli jollain tapaa hyvin lohdullinen. Tämän tästä katse hakeutui ystävän valkoiseen arkkuun, joka oli sijoitettu kappelin etuosaan. Silmäilin saattoväkeä, joka istui juhlavan rauhallisena kappelin penkeissä.  Urkumusiikkia, papin puhe ja vainajan siunaus, kukkalaitteiden lasku arkun viereen, muutama virsi ja rukous. Kyyneleet kohosivat silmiin useimmilla, pala kurkussa ahdisti. 

Tähän on tultu. Ystävän viimeinen matka. Hän oli tilaisuudessa läsnä, mutta kuitenkin poissa. Hämmentävä kokemus. 

Hautajaiset tuovat mieleen kaikki muut edesmenneet sukulaiset ja ystävät ja nostavat surun ja menetyksen tunteet pintaan. Ihmiselämän suurin mysteeri on kuolema, joka on helppo selittää biologisesti. Kaikki me tiedämme, että jokaisen elämällä on alku ja loppu. Siihen väliin mahtuukin sitten monta erilaista elämää ja elämänvaihetta. Elämä voi olla tosi lyhyt tai tosi pitkä, mutta aina se on yhtä arvokas.

Virret kuuluvat kirkkoon. Olen aina pitänyt virsistä. Minusta virsien kuuluu olla hidastempoisia ja sanojen puhuttelevia. Nykyinen virsikirja on 1980-luvulta. Sitä on täydennetty 2000-luvulla. Vanhimmat virret ovat 300-luvulta, uusimmat 1980-luvulta. Moni varttuneempi varmasti muistaa kouluaikojen aamuhartaudet, joissa useimmiten veisattiin kirkkovuoden ajankohtaan sopiva virsi. Kouluvuoden päätösjuhlassa taas veisataan edelleen Suvivirsi. Kirkkoon kuuluville virret tulevat tutuiksi viimeistään rippikoulussa. Harva meistä on välttynyt tutustumasta virsiin. Hengelliset laulut ovat astetta iloisempia ja kevyempiä. Virsissä on jotain ikiaikaista.

Hautajaisissa vahvistuu tunne siitä, miten tärkeää on elää tässä ja nyt. Huomisesta emme tiedä. Ystävä on poissa, mutta surutyö jatkuu yksin ja yhdessä.