Matkahaaveita
Näin syksyllä päivien käydessä yhä lyhemmiksi mielen valtaa kaipuu aurinkoon. Ajatukset lentävät sinne, missä turkoosi meri lainehtii ja palmut huojuvat. Talven lähestyminen on varma merkki siitä, että yhä useampi selailee matkanjärjestäjien tarjontaa joko netissä tai peräti käymällä matkatoimistossa, jos sellainen vielä paikkakunnalta löytyy.
Olen pohjoisen kasvatti, jolle aikanaan eteläinen Suomikin oli riittävän kaukana. Muu maailma tuntui tosi kaukaiselta. Lienenkö sitten saanut kipinän matkusteluun kummitädiltäni, joka toi ihmettelyä herättäviä matkamuistoja matkoiltaan milloin Aasiaan, milloin Amerikkaan. Tai isältäni, olihan isäkin nuorena miehenä seilannut aina Etelä-Amerikkaan asti. Lapsena ihailtiin Rio de Janeiroa esittävää osin perhosensiivistä tehtyä värikästä taulua, jota nykyiset luonnonsuojelijat olisivat kauhistelleet. Kuunneltiin meren kohinaa isosta simpukankuoresta ihan tosissaan isän opastuksella.
Maailma on käynyt niin pieneksi, että voimme matkustaa mihin tahansa haluamme kohtuullisessa ajassa. Matkabudjettimme joko antaa meille mahdollisuuden matkailuun tai sitten ei. Kaikkia ei matkailu kiinnosta. Hyvä niin, sillä hiilijalanjäljen jättämisestä saa helposti huonon omantunnon, jos on siihen taipumusta. Aina voi tietysti tehdä jotain hyvää vastapainoksi, jos omatunto kaipaa rauhoittelua.
Mieluiten matkustaisin Etelä-Eurooppaan, vaikka talvi ei siellä täytäkään ensimmäisessä kappaleessa kuvaamiani tunnelmia. Olen Italia-fani. La Bella Italia. Pidän ihan kaikesta siinä maassa. Käytän vapaa-aikaani opiskelemalla kieltä, lukemalla kulttuurista kertovia kirjoja ja laittamalla pastaa joka viikko.
Olen siis pohjoisen kasvatti, jolla on lämpimän maan ihmisen mieli ja kroppa omasta mielestäni. Miksi minua muuten palelisi talvella? Miksi pidän etelän ruoista? Miksi pidän enemmän valosta kuin pimeästä? Vai pätevätkö nuo meihin kaikkiin... ne geenit...
Buon appetito! Hyvää maailman pastapäivää tänään 25.10. parin Venetsian kuvan kera!
Olen pohjoisen kasvatti, jolle aikanaan eteläinen Suomikin oli riittävän kaukana. Muu maailma tuntui tosi kaukaiselta. Lienenkö sitten saanut kipinän matkusteluun kummitädiltäni, joka toi ihmettelyä herättäviä matkamuistoja matkoiltaan milloin Aasiaan, milloin Amerikkaan. Tai isältäni, olihan isäkin nuorena miehenä seilannut aina Etelä-Amerikkaan asti. Lapsena ihailtiin Rio de Janeiroa esittävää osin perhosensiivistä tehtyä värikästä taulua, jota nykyiset luonnonsuojelijat olisivat kauhistelleet. Kuunneltiin meren kohinaa isosta simpukankuoresta ihan tosissaan isän opastuksella.
Maailma on käynyt niin pieneksi, että voimme matkustaa mihin tahansa haluamme kohtuullisessa ajassa. Matkabudjettimme joko antaa meille mahdollisuuden matkailuun tai sitten ei. Kaikkia ei matkailu kiinnosta. Hyvä niin, sillä hiilijalanjäljen jättämisestä saa helposti huonon omantunnon, jos on siihen taipumusta. Aina voi tietysti tehdä jotain hyvää vastapainoksi, jos omatunto kaipaa rauhoittelua.
Mieluiten matkustaisin Etelä-Eurooppaan, vaikka talvi ei siellä täytäkään ensimmäisessä kappaleessa kuvaamiani tunnelmia. Olen Italia-fani. La Bella Italia. Pidän ihan kaikesta siinä maassa. Käytän vapaa-aikaani opiskelemalla kieltä, lukemalla kulttuurista kertovia kirjoja ja laittamalla pastaa joka viikko.
Olen siis pohjoisen kasvatti, jolla on lämpimän maan ihmisen mieli ja kroppa omasta mielestäni. Miksi minua muuten palelisi talvella? Miksi pidän etelän ruoista? Miksi pidän enemmän valosta kuin pimeästä? Vai pätevätkö nuo meihin kaikkiin... ne geenit...
Buon appetito! Hyvää maailman pastapäivää tänään 25.10. parin Venetsian kuvan kera!
Kommentit
Lähetä kommentti