Äidin sotamuistoja 1940-luvulta

Eräänä päivänä silmiini sattui kirja, jossa kerrottiin sotiemme veteraaneista äidin kotipaikkakunnalla. Siihen kirjaan liittyy seuraava muisto. Äiti oli kaiketi lehdestä huomannut jutun, jossa pyydettiin paikallisia lähettämään omakohtaisia kokemuksia sota-ajoista. Aina silloin tällöin äitini ja muut suvun jäsenet kertoivat meille nuoremmille, millaista elämä sota-aikana oli. Jutuista jäi aina jotain mieleen. 

Äiti ei ollut innokas kirjoittaja. Niinpä tarjouduin kirjoittamaan äidin kokemuksista ja melkeinpä vaadin, että hän lähettää oman juttunsa ilmoitettuun osoitteeseen. Mitään takeita ei jutun julkaisemisesta ollut. 

Pirttimme pöydän ääressä sitä juttua yhdessä laadimme. Äiti puhui ja minä kirjasin muistiin omalla käsialallani, sillä mitään teknisiä apuvälineitä ei ollut. Yritin kirjoittaa selvällä käsialalla, ettei jutun julkaisu kaatuisi huonoon käsialaan, josta olisi ollut vaikea saada selvää. 

Äiti kertoi Lapin sodasta, saksalaisten tulosta kylään ja rautatien ja siltojen miinoittamisesta. Vain kotipihalla ja maanteillä sai kulkea vapaasti. Karja oli siirrettävä viiden kilometrin päähän kotoa. Kulkeminen karjan luo oli hankalaa syyssateiden vuoksi. 

Saksalaiset viipyivät kylässä muutamia viikkoja ennen pohjoisemmaksi siirtymistään. Lähtiessään he räjäyttivät miinoittamansa sillat ja rautatien. Muutamat talot poltettiin. Äidin kotitalosta särkyivät ikkunat, ja iso kivi lensi räjähdysten voimasta katon läpi. Talo ja muut rakennukset säilyivät muutoin ehjinä, mutta irtaimistoa oli varastettu. Kaikki oli likaista ja rikki. Vilja-aittaakin oli käytetty käymälänä. Äiti muisti loputtomalta tuntuneen siivouksen ja myöhemmin suomalaissotilaiden muonituksen. Äidin kotitalo siis säilyi ja on edelleen asuinkäytössä. Monta kertaa sota-ajan asioista kertoessaan äiti liikuttui,  mutta kertomus syntyi. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut. Asioista pitää pystyä puhumaan. 

Äidin kertomus, josta poimin jotain tähän postaukseen, julkaistiin kirjassa. Se ilahdutti meitä suuresti. Myös isäni kertomus omista sotakokemuksistaan pääsi julkaisuun. 

Sota tuntui minusta silloin kymmeniä vuosia sitten kaukaiselta asialta. Nyt sota on lähempänä kuin koskaan omana elinaikanani. Sen vuoksi tartuin tähän aiheeseen lyhyellä postauksella. Voi vain kuvitella ihmisten tuskan, hädän ja pelon Ukrainassa ja Lähi-idässä. 

Missä ovat rauhantekijät ja ihmisyyden puolustajat? Ehkä toistan itseäni, sillä olen postannut rauhasta aiemminkin blogissani. Ikävä vaan, että maailman tilanne näyttää muuttuvan yhä kaoottisemmaksi. Tilanne on monin verroin julmempi kuin äitini kertomuksessa. Pienen ihmisen osa ei maailman mahtavia hetkauta.