Viitauksia

Elämässä sattuu ja tapahtuu. Osa tapahtumista jää mieleen, osa unohtuu.  Kerran työaikana yritin saada yhtä naisopiskelijaa kiinni tekstiviestillä, jonka sisältönä oli ilmoittautuminen lyhyen matematiikan ylioppilaskirjoituksiin. Kuinka ollakaan, yhden numeron näppäilyvirhe vei viestini väärälle henkilölle. Harva vastaa näihin virhelähetyksiin. Tällä kertaa kävi toisin. Paluuviestissä henkilö kertoi suorittaneensa pitkän matematiikan yo-kokeen ja koko yo-tutkinnon jo vuonna se ja se, lisäksi hänen nimensä on Janne, ei Jaana (nimet muutettu), hän asui ulkomailla ja oli työelämässä, ei koulussa. Lopuksi hän toivoi minun saavan Jaanan kiinni ajoissa, että ei yo-koe menisi sivu suun. Tästä tapauksesta riitti hupia pitkäksi aikaa. Jaanakin ilmoittautui yo-kokeeseen ajoissa.  Olen myös itse saanut viestejä, joissa on tavoiteltu ihan toista henkilöä. Parhaiten on jäänyt mieleeni viesti, jossa ilmoitettiin jotenkin siihen malliin, että saarnani alkaisi tuntia aiemmin kuin oli sovi...

Viime aikoina olen mielessäni esittänyt tuon kysymyksen itselleni monen monta kertaa. Miksi meidän on niin vaikea hyväksyä toisia ihmisiä sellaisina kuin he ovat? Eri medioista saamme lukea tai kuulla fyysisistä tai sanallisista kiusaamistapauksista ja kaltoinkohtelemisista. Minua tällaiset tapaukset sekä satuttavat että suututtavat. Mikä oikeus jollakulla on pilkata, nimitellä tai jopa pilata toisen koko elämä? Useinhan pahoin ja pitkään kiusatuksi tulleet kantavat kiusaamisen seurauksia loppuelämänsä ajan. Jotkut saattavat jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle, koska opinnot ja muu elämä eivät ota sujuakseen. En pidä myöskään siitä puheensävystä, jolla kiusatusta pyritään löytämään syy kiusaamiselle. Minusta ongelman ydin on apua, neuvoja ja ohjausta tarvitseva kiusaaja, ei kiusattu. En pidä siitäkään, että enin vastuu kiusaamisen kitkemisestä siirretään kouluille. Vastuu kuuluu mielestäni ennen kaikkea lasten vanhemmille, joiden hoivissa lapsi on ennen esikoulu- ja kouluikää saanut ...

Koulujen uusi lukuvuosi on jälleen alkanut. Koulujen opetussuunnitelmat uudistuvat aika ajoin, jotta pysyisimme yhteiskunnan kehityksessä mukana. Näin kuuluvat useimmat perustelut. Toisaalta tutkimukset osoittavat, että osa peruskoululaisista ei opi lukemaan riittävän hyvin. Jos tämä on totta, niin kaiken uudistusinnon keskellä olisi toivottavaa pitää huolta perustaitojen oppimisesta ja toisaalta lahjakkuuksien huomioonottamisesta. On hyvä, että peruskoulussa pyritään pitämään kaikki oppilaat mukana yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon saavuttamiseksi. Sen verran minulla on omakohtaista kokemusta koulumaailmasta, että uskallan olla huolissani lahjakkaiden oppilaiden tilanteesta. Blogissani olen asiaa ennenkin käsitellyt.  Opettajien huomion saattavat viedä saman opetusryhmän hitaammin oppivat oppilaat. Lahjakkaiden oletetaan selviytyvän itsenäisesti ilman kannustusta tai pelkkien lisätehtävien antamisella. Seurauksena on todennäköisesti turhautuminen opiskeluun. Lahjakaskin voi syrjäy...

Näin oli otsikoitu Valittujen Palojen vuoden 1983 maaliskuun numeron juttu, joka oli alun perin julkaistu Washington Post-lehdessä. Jutussa kerrotaan, kuinka "kävely on elämän viini, ruumiin ja sielun liike". Minusta lause tuntui vähän liian juhlavalta, vaikka olenkin kävelyihmisiä. Luin juttua eteenpäin. Minulle selvisi, että filosofi Immanuel Kantin kävelylenkkien mukaan saattoi tarkistaa kellonsa. Kirjailija Charles Dickens kulki Lontoossa päivällä ja yöllä. Dickensin romaanit on kirjoitettu kävelevän ihmisen näkökulmasta. Jutun mukaan kävely on "sivistynein ja sivistävin liikuntamuoto, koska se edistää parhaiten ajattelua". Jutun kirjoittaja George Will on sitä mieltä, että muu liikunta ei innosta kiinnostaviin pohdintoihin. Oli miten oli, totuuden siemen tässä jutussa on. Usein kävellessä ajatukset kirkastuvat. Moni ongelma saattaa olla lähempänä ratkaisua. Johtuneeko siitä, että kävellessä ei ole tarpeen kiinnittää huomiota itse kävelyyn, joka on lähes a...

Mummoni oli säilyttänyt sekä itse saamiaan että omien vanhempiensa saamia postikortteja melkoisen määrän. Korttien joukossa on joulukortteja, jotka 1900-luvun alun tapaan olivat usein tavallisia maisemakortteja. Vasta myöhemmin joulukorteissa alkoi esiintyä jouluisia aiheita kynttilöineen, joulukuusineen ja tonttuineenkin. Näin päättelen tästä mummoni korttikokoelmasta.  Korteille oli tyypillistä, että ne oli useimmiten kirjoitettu täyteen tekstiä sekä kuva- että  osoitepuolelle. Minun on vaikea saada selvää hyvin pienellä käsialalla kirjoitetuista teksteistä. Tekstit on kirjoitettu musteella. Pienet virheet eivät näytä haitanneen kortin lähettämistä. Jopa omia runoja kirjoitettiin kortteihin. Tästä esimerkkinä ylläoleva runo, joka kertoo elokuusta.   Kalevalasta tutut aiheet ovat jokseenkin yleisiä. Suomen eri paikkakunnat, lähinnä kaupungit ja matkailukohteet, ovat hyvin edustettuina. Myös uskonnollisaiheisia kortteja on kokoelmassa.  Sööteimpiä o...

Viime vuosisadan alkupuolella elettiin vielä luontaistalouden aikaa, jolloin suuri osa käyttöastioista valmistettiin kotona. Näin tapahtui ainakin maaseudulla. Ihaillen voi katsella esimerkiksi omatekoisia viilipyttyjä tai eri juomille tarkoitettuja leilejä. Esineet kuvasin kotimuseossamme.  Nämä kuvassa olevat viilipytyt ovat olleet käytössä vuosikymmeniä. Nyt ne muistuttavat menneestä. Väritkin ovat säilyneet kohtuullisen hyvin. Viili on hapanmaitotuote. Maidon käyttöikää lisättiin hapattamalla. Läntisen Suomen viili oli venyvää, kun taas Itä-Suomessa pidettiin lohkeavasta viilistä. Nykyisin teollisesti valmistettavat viilit ovat venyvää laatua. Muistan, miten vielä 1960-luvulla sukuni vanhemmilla jäsenillä oli kesäisin tapana hapattaa viiliä hapattamiseen tarkoitetuissa lasisissa viilikipoissa. Viiliin käytettiin käsittelemätöntä maitoa. Viili happani porstuan komerossa, jossa se valmistui parissa päivässä. Samettinen pintakerros kertoi viilin olevan valmista. Viili syötiin...

Sain käsiini sukuni arkistoista serkkuni avustuksella vanhoja sota-ajan lehtileikkeitä, joissa kerrottiin vuoden 1944 tapahtumista. Koska pakolais- ja maahanmuuttokysymys on ollut poliittisen keskustelun kestoaiheena jo kauan, näiden sodanaikaisten lehtileikkeiden pakolaisista kertovat jutut tuntuivat kiinnostavilta. En käy tässä laajemmin kertaamaan sodan vaiheita.  Täällä länsirajalla asuville suomalaisille sodan ulkopuolella ollut Ruotsi tarjosi lehtiartikkeleidenkin mukaan turvapaikan - ehdoitta ja pyyteettömästi. Ei ollut kyse pienestä ihmisjoukosta, joka pyrki sodan jaloista pakoon, kertovat lehtijutut lokakuun Kaleva-sanomalehdessä.   Entä jos Ruotsi olisi sulkenut itärajansa? Sekin olisi ollut mahdollista. Lehtijutuista käy ilmi, että suomalaispakolaisten siirtyminen Ruotsin puolelle sujui yhtä vaivattomasti kuin nykyinen liikenne Suomen ja Ruotsin välisellä rajalla. Ehkä tämän sodanaikaisen avun saamisen mieleenpalauttaminen avaa uuden näkökulman nykyiseen m...